Avoin yhteiskunta ja eri demokratiat
Aiemmassa "Avoin yhteiskunta" -kolumnissani käsittelin libertarismia ja demokratiaa avoimen yhteiskunnan työkaluina. Tulin siihen tulokseen että demokratia on parempi. Vaan minkälainen demokratia? Käsittelen seuraavassa kolmea erityyppistä demokratiaa, kaksipuoluejärjestelmää, monipuoluejärjestelmää ja suoraa kansanäänestystä fallibilismin toteuttajina. Siitä toki voidaan olla eri mieltä onko nuo kaikki järjestelmät aidosti demokraattisia, mutta nyt käytän määritelmän kriteerinä karkeasti vain sitä, että yhteiskunnassa asioista ja/tai poliitikoista äänestetään.
Kaksipuoluejärjestelmä
Kaksipuoluejärjestelmässä on siis kaksi pääpuoluetta, jotka aika-ajoin vaihtelevat paikkoja. Politiikan sisältöön ei oppositiossa oleva puolue voi paljoakaan vaikuttaa, muuten kuin arvostelemalla sitä. Tällöin ei välttämättä synny kovin hyvää fallibilismia ainakaan politiikan toteutuksen aikana, koska vallassa oleva puolue voi täysin viitata kintaalla arvosteluun. Tosin tämä ei välttämättä ole huono asia sikäli, että tällöin nähdään puhtaasti yhden ryhmittymän aikaansaamat tulokset, joita voidaan seuraavissa vaaleissa arvioida kohtuullisen yksinkertaisesti, koska nähdään selvästi kuka on asiasta ollut vastuussa. Mikäli selviä positiivisia tuloksiakin näkyy (esim. jollakin poliittisella ohjelmalla saatu työttömyyttä laskettua) ei välttämättä siihen enää puututa, vaan siirrytään uuteen ongelmaan, kuten vaikkapa ympäristökysymyksiin ja väännetään peistä siitä. Jos taas työttömyys edelleen on huono lähtenee nykyinen politiikka vaihtoon. Näin ollen yritys ja erehdys -malli on toiminnassa koko ajan. Suurin ongelma tässä liittyy ehkä vaihtoehtojen vähyyteen, koska työttömyyden korjaamismalleja on useampiakin kuin kahta. Tosin, jos nuo molemmat kaksi ovat osoittautuneet heikoiksi ottavat todennäköisesti puolueet uusiakin ohjelmia käyttöön, mutta kohtuu hidasta tämä on.
Monipuoluejärjestelmä
Tyypillinen eurooppalainen demokratiahan on monipuoluejärjestelmä. Hallitukset koostuvat jonkinlaisista koalitioista joissa eri puolueet tekevät kompromisseja ajamistaan asioista hallituksessa. Tämä tukee fallibilismia hyvin siinä mielessä, että asioista keskustellaan ja esityksiä vertaillaan. Ongelmaksi tässä muodostuu kuitenkin kaksi asiaa:
Ensinäkään kompromissina syntynyt päätös ei välttämättä anna edes lupausta siitä mitä täysimääräisenä jokin teoria toteutuessaan se voisi tuottaa. Toisaalta se voi yhtälailla osoittaa myös ettei sinne suuntaan olisi pitänyt mennäkkään. Tämä johtaa suurempaan jossitteluun siitä, onko teoria ollut pätevä vai ei.
Toiseksi ongelman saattaa muodostaa se, että puolueilla voi olla hyviä ja huonoja esityksiä. Jos esimerkiksi hallituksen muodostaa kaksi puoluetta joilla kummallakin on yksi toimimaton ja yksi toimiva idea, saatetaan hallitusneuvotteluissa päätyä ohjelmaan jossa toteutetaan molemmat toimimattomat ideat eikä kumpaakaan toimivaa. Näin ollen toimivat ideat joutuvat turhaan huonoon valoon, koska puolue on kämmännyt jossain toisaalla.
Jokatapauksessa kompromissi ei tietenkään välttämättä ole aina huono ja saattaa jopa osoittautua parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tämä ei ole kompromissin (fallibilismiin kohdistuvista) ongelmista huolimatta mikään pieni fallibilismin tukema asia. Monipuoluejärjestelmässä myös useampi puolue pystyy paremmin esittämään teorioitaan joka on fallibilismin kannalta tärkeää.
Suorat kansanäänestykset
Entäpä suorat kansanäänestykset? Se on mielestäni fallibilismin kannalta varsin riskialtis järjestelmä. Tällöin emme voi koskaan tietää millä tavoin kansa mielipiteensä on muodostaneet. Hehän voivat vai jääräpäisesti pitää mielipiteensä eikä edes vilakise vaihtoehtoihin. Toki kansan mielipiteet ovat toisinaan muuttuneet, jolloin voitaisiin puhua että he ovat tutkineet eri teorioita (poliitikkojen esityksiä), mutta tästäkään ei ole mitään varmuutta. Mielipiteen muutokseen kun voi vaikuttaa myös jokin irrelevantti seikka. Sitten myös on se ongelma, että kansa ei aina jaksa paneutua asioihin joista sen pitäisi päättää, eli jättää kokonaan äänestämättä. Käsittääksen esim. Sveitsissä jossa kansanäänestyksiä harjoitetaan paljon, on äänestämässä vain pienimmät aktiivisimmat ryhmät. Tilannetta voisi verrata siihen, että meillä eduskunnassa vain esim. 40 kansanedustajaa jaksaisi päättää asioista ja loput painavat aina tyhjää.
Summa, summarum, näin ollen näkisin että avoimen yhteiskunnan parhaaksi toteutukseksi tulisi olla jompikumpi edustuksellisista demokratioista. Niissä molemmissa kuitenkin näkyy parhaiten erilaiset teoriat joiden paikkansapitävyyttä jokainen voi itse miettiä. 100% suora demokratia ei tähän pysty. Itse kallistun eniten nykyiseen monipuoluejärjestelmään. Kuten aikaisemmin mainitsin, täydellistä avointa yhteiskuntaa ja fallibilismia ei voitane saavuttaa, mutta lähemmäksi sitä voidaan päästä. Minusta monipuolue- on sitä enemmän kuin kaksipuoluejärjestelmä.
Ps. Luin viikonloppuna Robert Jordanin kirjan Conan puolustaja. (Robert Jordan on kirjailija, joka on jatkanut Robert E. Howardin luomaa Conanin seikkailuja.) Jos kevyt populaarikirjallisuus kiinnostaa suosittelen tätä pokkaria jokaiselle oikeistolaiselle. Kirjassa mm. tullimuurit ovat köyhdyttäneet Belverus -nimisen kaupungin asukkaat (kaupan esteet ovat siis pahasta), globalisaatio (ulkomaisen tietotaidon tuonti) nähdään edistyksellisenä asiana ja realismista irrallaan oleville pasifisteille nauretaan. Lisäksi kirja sisältää aimoannoksen kunnon äijäilyä. :-)
Kaksipuoluejärjestelmä
Kaksipuoluejärjestelmässä on siis kaksi pääpuoluetta, jotka aika-ajoin vaihtelevat paikkoja. Politiikan sisältöön ei oppositiossa oleva puolue voi paljoakaan vaikuttaa, muuten kuin arvostelemalla sitä. Tällöin ei välttämättä synny kovin hyvää fallibilismia ainakaan politiikan toteutuksen aikana, koska vallassa oleva puolue voi täysin viitata kintaalla arvosteluun. Tosin tämä ei välttämättä ole huono asia sikäli, että tällöin nähdään puhtaasti yhden ryhmittymän aikaansaamat tulokset, joita voidaan seuraavissa vaaleissa arvioida kohtuullisen yksinkertaisesti, koska nähdään selvästi kuka on asiasta ollut vastuussa. Mikäli selviä positiivisia tuloksiakin näkyy (esim. jollakin poliittisella ohjelmalla saatu työttömyyttä laskettua) ei välttämättä siihen enää puututa, vaan siirrytään uuteen ongelmaan, kuten vaikkapa ympäristökysymyksiin ja väännetään peistä siitä. Jos taas työttömyys edelleen on huono lähtenee nykyinen politiikka vaihtoon. Näin ollen yritys ja erehdys -malli on toiminnassa koko ajan. Suurin ongelma tässä liittyy ehkä vaihtoehtojen vähyyteen, koska työttömyyden korjaamismalleja on useampiakin kuin kahta. Tosin, jos nuo molemmat kaksi ovat osoittautuneet heikoiksi ottavat todennäköisesti puolueet uusiakin ohjelmia käyttöön, mutta kohtuu hidasta tämä on.
Monipuoluejärjestelmä
Tyypillinen eurooppalainen demokratiahan on monipuoluejärjestelmä. Hallitukset koostuvat jonkinlaisista koalitioista joissa eri puolueet tekevät kompromisseja ajamistaan asioista hallituksessa. Tämä tukee fallibilismia hyvin siinä mielessä, että asioista keskustellaan ja esityksiä vertaillaan. Ongelmaksi tässä muodostuu kuitenkin kaksi asiaa:
Ensinäkään kompromissina syntynyt päätös ei välttämättä anna edes lupausta siitä mitä täysimääräisenä jokin teoria toteutuessaan se voisi tuottaa. Toisaalta se voi yhtälailla osoittaa myös ettei sinne suuntaan olisi pitänyt mennäkkään. Tämä johtaa suurempaan jossitteluun siitä, onko teoria ollut pätevä vai ei.
Toiseksi ongelman saattaa muodostaa se, että puolueilla voi olla hyviä ja huonoja esityksiä. Jos esimerkiksi hallituksen muodostaa kaksi puoluetta joilla kummallakin on yksi toimimaton ja yksi toimiva idea, saatetaan hallitusneuvotteluissa päätyä ohjelmaan jossa toteutetaan molemmat toimimattomat ideat eikä kumpaakaan toimivaa. Näin ollen toimivat ideat joutuvat turhaan huonoon valoon, koska puolue on kämmännyt jossain toisaalla.
Jokatapauksessa kompromissi ei tietenkään välttämättä ole aina huono ja saattaa jopa osoittautua parhaimmaksi vaihtoehdoksi. Tämä ei ole kompromissin (fallibilismiin kohdistuvista) ongelmista huolimatta mikään pieni fallibilismin tukema asia. Monipuoluejärjestelmässä myös useampi puolue pystyy paremmin esittämään teorioitaan joka on fallibilismin kannalta tärkeää.
Suorat kansanäänestykset
Entäpä suorat kansanäänestykset? Se on mielestäni fallibilismin kannalta varsin riskialtis järjestelmä. Tällöin emme voi koskaan tietää millä tavoin kansa mielipiteensä on muodostaneet. Hehän voivat vai jääräpäisesti pitää mielipiteensä eikä edes vilakise vaihtoehtoihin. Toki kansan mielipiteet ovat toisinaan muuttuneet, jolloin voitaisiin puhua että he ovat tutkineet eri teorioita (poliitikkojen esityksiä), mutta tästäkään ei ole mitään varmuutta. Mielipiteen muutokseen kun voi vaikuttaa myös jokin irrelevantti seikka. Sitten myös on se ongelma, että kansa ei aina jaksa paneutua asioihin joista sen pitäisi päättää, eli jättää kokonaan äänestämättä. Käsittääksen esim. Sveitsissä jossa kansanäänestyksiä harjoitetaan paljon, on äänestämässä vain pienimmät aktiivisimmat ryhmät. Tilannetta voisi verrata siihen, että meillä eduskunnassa vain esim. 40 kansanedustajaa jaksaisi päättää asioista ja loput painavat aina tyhjää.
Summa, summarum, näin ollen näkisin että avoimen yhteiskunnan parhaaksi toteutukseksi tulisi olla jompikumpi edustuksellisista demokratioista. Niissä molemmissa kuitenkin näkyy parhaiten erilaiset teoriat joiden paikkansapitävyyttä jokainen voi itse miettiä. 100% suora demokratia ei tähän pysty. Itse kallistun eniten nykyiseen monipuoluejärjestelmään. Kuten aikaisemmin mainitsin, täydellistä avointa yhteiskuntaa ja fallibilismia ei voitane saavuttaa, mutta lähemmäksi sitä voidaan päästä. Minusta monipuolue- on sitä enemmän kuin kaksipuoluejärjestelmä.
Ps. Luin viikonloppuna Robert Jordanin kirjan Conan puolustaja. (Robert Jordan on kirjailija, joka on jatkanut Robert E. Howardin luomaa Conanin seikkailuja.) Jos kevyt populaarikirjallisuus kiinnostaa suosittelen tätä pokkaria jokaiselle oikeistolaiselle. Kirjassa mm. tullimuurit ovat köyhdyttäneet Belverus -nimisen kaupungin asukkaat (kaupan esteet ovat siis pahasta), globalisaatio (ulkomaisen tietotaidon tuonti) nähdään edistyksellisenä asiana ja realismista irrallaan oleville pasifisteille nauretaan. Lisäksi kirja sisältää aimoannoksen kunnon äijäilyä. :-)
posted by Antti Kökkö at
7:52 ip.
1 Comments:
Demokratioita on todella monia erilaisia, ja on virkistävää että joku muistaa tämänkin faktan. On hyvin epäselvää mitä demokratia itse asiassa tarkoittaa demokraatillekaan. Siksi olisi mielestäni myös hyvä, että demokratian käsitteen rajoja hieman luodattaisiin ja kysyttäisiin, löytyisikö hyväksyttävissä olevien rajojen sisältä ehkä jotakin uuttakin. Tähänastisessa analyysissa näin ei ole juuri tehty.
Yksi -- kieltämättä libertaarille helppo -- esimerkki siitä millaisiin kiemuroihin demokratian kanssa voidaan joutua on vahva supermajoriteettiajattelu. Demokratiahan tarkoittaa kansanvaltaa. Jos sitä halutaan toteuttaa, pitää ensin kysyä mitä tarkoittaa että kansa haluaa jotakin. Yleisin määritelmä on, että enemmistö haluaa jotakin, mutta ainakin libertaarin näkökulmasta tämä on hullua: tiedämme oikein hyvin, että enemmistö voi lukemattomista erillisistä syistä tehdä päätöksiä, jotka eivät ole järkeviä ja/tai oikein, vaan ihan vain enemmistön mielihalun mukaisia. Näitä ongelmia korjataan perustuslailla, edustuksellisuudella, demokraattisen päätöksenteon monimutkaisemmilla reunaehdoilla (esim. deliberaatio, vaalitavat, jne.), mutta kansan tahtoon liittyvä käsitteellinen perushankaluus ei tällä konstilla vielä mene mihinkään.
Yksi ratkaisu on se, että todetaan kansan tahdoksi kansan yksimielinen tahto, ja vaaditaan täyttä konsensusta ennen kuin yhteinen päätös tehdään. Periaatteessa tämä ajatus ratkaisee kaikki kansan tahtoon liittyvät ryhmän ja sen osien mahdolliseen vastakkaisuuteen liittyvät ongelmat: kansan tahto on se mitä jokainen ryhmän jäsen tahtoo samaan aikaan, eikä kansalla ole yhtenäistä tahtoa ellei yhdenmielisyyttä saavuteta.
Perusargumentti konsensusvaatimusta vastaan on, että kaikki eivät juuri koskaan ole samaa mieltä. Libertaarin näkökulmasta tämä ei tietenkään vielä ole ongelma -- yksilöt ovat erilaisia, joten olisi keinotekoista ja mielivaltaista ylittää ryhmän perustavaa laatua oleva, ehkä jopa sitä olennaisesti määrittelevä monimielisyys jollakin tavalla pakottamalla tai määrittelemällä se pois. Mutta totta tietysti on, että yhteisöpäätöksiä kannatetaan nimenomaan koska joskus haluaisimme ylittää yksilöiden toiveet ryhmän eduksi. (Jälleen, mikä on ryhmän etu? Sen määrittelystähän me tässä puhumme...)
Jotta tällaiset ajatukset voitaisiin saattaa käsitteellisesti selvään muotoon, tarvitaan aika paljon taloustieteellistä koneistoa. Mutta pohjimmiltaan lopputulos voidaan tiivistää niin, että me haluamme ylittää yksilöiden toivomukset silloin ja vain silloin kun ryhmän sisäinen dynamiikka ja yksilöiden erilliset itseintressit kannustavat ilmaisemaan ne epärehellisesti; näin käy täsmälleen julkishyödykkeiden ja vastaavien markkinahäiriöiden kohdalla. On esim. jokaisen yksilön etu, että jos televisioviihde kiinnostaa, kaikki maksaisivat suhteessa kiinnostukseensa ja televisiokanava perustettaisiin, mutta tässä kaikilla on hyvä syy valehdella preferensseistään saadakseen muut maksamaan suuremman osan. Siksi tällaisissa tilanteissa saadaan liian vähän tv-viihdettä, ja voi olla, että ainoa tapa korjata ongelmaa on ylittää joidenkuiden yksilöiden ilmaisemat preferenssit esim. enemmistöpäätöksen avulla. Ts. konsensus on edelleen käypä perusperiaate -- tv-aseman rakentaminen/maksaminen on kansan tahto vain jos kaikki kansalaiset hyötyvät siitä samanaikaisesti -- mutta sitä on pakko pehmentää niin ettei itse päätöksentekoprosessi kaadu samaan ongelmaan (ns. holdout-ongelma) jota oltiin ratkaisemassa.
Tällaisista päättelyistä saadaan sitten johdettua suoraan ne supermajoriteettivaatimukset joita liberaalidemokratiassa yleensä kohdistetaan perustuslailliseen päätöksentekoon, samoin kuin vaikkapa subsidiariteetti-/läheisyysperiaate, joka muun muassa pakottaa luomaan sisäkkäisiä päätöksentekoryhmiä silloin kun yksimielisyyttä ei saada laajemmassa joukossa syntymään. Vaikka päättelyä yleensä sovelletaankin vain jollakin tavalla "painavampaan" päätöksentekoon kuin normaalia majoriteettivaatimusta, ei ole mitään syytä miksei periaate voisi kattaa kaikkea yhteisöpäättämistä. Sen sijaan että päätetään kansallisvaltiossa enemmistöllä, päätetään mielivaltaisen kokoisissa (maantieteellisissä tai muuten järkevissä) ryhmissä (wickselliläisellä) 5/6 enemmistöllä. Ei ole mitään syytä miksei tästä pohjasta voida rakentaa hyvää (sekä libertaarin että todellisen demokraatin näkökulmasta; huonoa lähinnä jonkin sortin sosialistin) vaihtoehtoa perinteisemmille kansanvallan muodoille.
Ihmettelenkin miksei moisia vaihtoehtoja juuri koskaan pohdita kun nykydemokratiaa syytetään epädemokraattisuudesta. Jotenkin luulisi, että yksilö joka on jo mennyt niin pitkälle että hän on valmis kritisoimaan enemmistödemokratian kaltaista pyhää lehmää tuntisi sen teorian ja olisi valmis pohtimaan hieman laajemminkin vaihtoehtoja. Mutta kun ei... Toivottavasti ongelma korjautuu ainakin tässä keskustelussa.
By
Sampo Syreeni, at 1:11 ip., elokuuta 12, 2005
Lähetä kommentti
<< Home